Hymyillään enemmän, murehditaan vähemmän

Tänään mulle tuli tunne, että haluan kirjoittaa. Kävelin sateessa ja tunsin märät, kylmät pisarat ja kuulin niiden äänen. Sen kuunteleminen rauhoitti mut. Tunsin, että kaikki on hyvin. Vaikka välillä tuntuu siltä, että elämä on täydessä kaaoksessa, niin lopulta kun pysähtyy ja hengittää syvään, sitä huomaakin kuinka onkin asioita, jotka ovat hyvin. Ei kaiken tarvitse ihan aina olla hyvin. Tottakai on päiviä tai viikkoja tai kuukausia, jopa vuosia, kun asiat on sekaisin. Mutta kannattaa muistaa, että silloinkin on jokin asia, joka on hyvin ja se pienen pieni asia voi antaa huomattavasti voimia ja jossain vaiheessa muutkin asiat järjestyy sillä asioilla on tapana järjestyä.

 

Eräs mulle tärkeä ihminen kertoi, että heikkous ja sen tunnustaminen on vahvuutta. En ollut koskaan miettinyt sitä. Mun mielestä piti pysyä vahvana ja eräs hyvä tapa siihen oli pärjätä yksin, omien asioiden kanssa. "Kasvattaa muuri," sanoin minä. Muuri jonka takana olla suojassa. "Kun ei kerro omia asioitaan, ei kukaan voi satuttaa." Mutta jossain vaiheessa kuitenkin kerroin asioistani ja ai että kun oli ihanaa. Ei se puhuminen mitään pelkästään paranna vaan pitää olla tahto. Pitää oikeasti haluta muutosta. Mutta kun kertoo mitä omassa päässä liikkuu eli jakaa taakan on yhtäkkiä kevyempi olo. Muutos ei ole helppo, eihän muutokset ikinä ole. Omien ajatustapojen muuttaminen on vaikeinta mitä tiedän, mutta siitäkin selviää kunhan vain tekee parhaansa.

Tässä nyt ei ehkä ollut mitään järkeä, mutta siinä se nyt tuli kummiskin.